Petri Tammisen kirja "Enon opetukset" on huvittava kirja. Mutta ei pelkästään huvittava, vaan myös jollain lailla koskettava. Se kertoo hiljaisen tunnollisen kunnollisen miehen sielunelämästä ja kasvusta kymmenen vuotta vanhemman enonsa taikapiirissä.
Eno oli miesten mies. Kännissä koheltava ja elämässään hakoteillä, mutta silti kertojan silmissä ylivoimainen. Tamminen saa aikaan vähistä aineksista paljon. Kertojan itseään vähättelevästä mieshahmosta se tuo esiin sympaattisen elämänsä kynnysmattona viettäneen reppanan, joka pohtii jatkuvasti, mitä sanoa, miten ilmeensä asettaa ja miten olla:
"Olisin halunnut sanoa hänelle jotakin kannustavaa, mutta en kehdannut, istuin vain hiljaa ja ajattelin niitä monia virheitä, joita ihmisten välisissä vaikeissa suhteissa saattoi tehdä ja joita minulle elämäntaidon oppaista ja naistenlehtien artikkeleista oli jäänyt mieleen."
Ambulanssiakin tilatessa erään kriisin keskelle kertoja suunnitteli taskulampun liikeradat ennalta, ettei häikäisisi kuljettajaa silmään. Sisään edeltä mennessään hän oikoi kengän kärjellään vinoon menneitä mattoja.
Eno osasi käsitellä naisia. Samoin hänen juopporenttu kaverinsa Myrsky. Ja sellaisille miehille kertoja yritti pärjätä, mutta tiesi, ettei millään pärjännyt.
"Niin se vain oli, maailmassa oli romanttisia ihmisiä, jotka tuijottivat toisiaan silmiin, ja sitten meitä toisia, jotka rakastimme tasaisemmin, lihamureketta laittamalla ja sitä kehumalla."
Lopulta vaimokin haukkui kertojaa pelkäksi sylikoiraksi, joka odottaa vain muiden hyväksyntää eikä lakkaa koskaan murehtimasta maailman menoa.
"Toivoin, että olisi enemmän säätiedotuksen kaltaisia ohjelmia, joissa joku seisoisi kartan edessä ja kertoisi minulle, miten asiat ovat."
Mutta niin ei ollut. Kertojan piti vähitellen päästä elämänsä pinnasängystä ulos, mutta helppoa se ei ollut. Mikä liikkis!
